Joulu on taas, joulu on taas, korvista pursuu lauluu!

Kuva: Kittisak at FreeDigitalPhotos.net

Tällä ja edellisellä viikolla olen uppoutunut joulutunnelmiin. Olen äänittänyt muutaman joululaulun:

Himlen i Min Famn -coveri, johon Petteri Laakso teki jännän, uudenlaisen sovituksen

Mary Did You Know -coveri, sekä

ystäväni Jii Kovasen säveltämä ja laulama Lahjalista, johon itse laulelin stemmoja

Yksi on vielä "julkaisematta", kyseessä siis aivan uusi, hieno joululaulu, jonka lopullista valmistumista odotan itsekin jännityksellä!

Eräs ystäväni työskentelee muistisairaiden vanhusten hoitokodissa, jonne hän kutsui minut laulamaan joululauluja. Totta kai suostuin mielelläni. Pakkasin kosketinsoittimeni ja varauduin vinolla pinolla vanhoja, hyviä joululauluja, jotka varmasti olisivat vanhemmalle väelle tuttuja. Tunsin itseni oikein tervetulleeksi, joten tunnelma oli varsin otollinen. Kasasin soittimeni ja aloin laulaa Sylvian joululaulua, Maa on niin kaunista, Tuikkikaa oi joulun tähtösiä ja niin edelleen. Muutama hoitokodin asukas intoutui itsekin laulamaan, mikä oli tietysti mukavaa. Kaikilla tuntui olevan hyvä mieli, ja musiikista jaksettiin nauttia pitkään, vaikka päiväuniaika olikin jo käsillä. Musiikkiahan käytetään paljon muistisairaiden hoidossa. Esimerkiksi musiikin tohtori Ava Numminen on todennut näin: ”Alzheimer-potilaat pystyvät tunnistamaan tuttua musiikkia ja reagoimaan musiikkiin vielä taudin loppuvaiheessakin. Itselle miellyttävän musiikin kuunteleminen vähentää väliaikaisesti ahdistusta ja lisää kielellistä sujuvuutta sekä omaelämäkerrallisten asioiden muistamista.” Musiikissa on voimaa, niin kuin me kaikki tiedämme. Hoitokodin asukkaat eivät ehkä päiväuniensa jälkeen muistaneet koko vierailuani, mutta toivottavasti he olivat sen vuoksi hyvillä mielin edes hetken aikaa. Itselleni ainakin oli palkitsevaa käydä esittämässä tunnelmallisia lauluja ja kuulla eräänkin mummon ylitsevuotavat kiitokset yhä uudelleen ja uudelleen. Kuulemma keväällä voisi samaisessa paikassa esittää vaikkapa kevätlauluja – ei hassumpi idea, toteutan sen varmasti!

Kunnon flyygeli = parasta, mitä tiedän

Joulun ainoa varsinainen konsertti oli sitten viikonloppuna Turun Vanhalla raatihuoneella. Kyseessä oli perinteinen hyväntekeväisyyskonsertti, jonka tulot ohjattiin Pelastakaa Lapset Ry:n kautta Gazan lapsille. Itse soitin tilaisuudessa pianoa bändissä, jossa mukana oli myös kitara, sähköinen pystybasso ja mandolini. Solistina lauloin kaksi biisiä, tilaisuuden järjestäjä Esa Pöyliön Pihakoivut pienen kyläkoulun sekä John Lennonin ja Yoko Onon Happy Christmas (War is over) -kappaleen suomenkielisenä versiona. Muita esiintyjiä oli myös pitkä liuta ja ohjelmisto ilahduttavan monipuolinen. Nautin täysin siemauksin koko illasta, vaikka toki oma esiintyminen etukäteisjännityksineen oli se sykähdyttävin hetki. Yleisö tuntui elävän mukana, ja ymmärsinkin, että kyseinen konsertti on monille jokavuotinen perinne, jonka myötä joulu saapuu. Ja meillä kaikilla oli nii-in muu-kaa-vaaa! Toivottavasti saan osallistua ensi vuonnakin tähän hienoon tapahtumaan.

Lava odottamassa esiintyjiä

Joulumieltä on siis sekä tuotettu muille että samalla hankittu runsain mitoin itselle. Mikäpä muukaan kyseiseen tehtävään soveltuisi paremmin kuin juuri musiikki? Oikein hyvää ja musiikintäyteistä joulua kaikille!

Laulajan painajainen

Kun herää keikkapäivän aamuna ilman ääntä, se on sellainen paikka, jossa hyvät neuvot ovat kalliit. Tai oikeastaan suoranaista ihmettähän siinä kohtaa rukoillaan. Itselleni kävi näin viime keskiviikkona.

Kurkkuani oli kutitellut jo päivän, pari, mutta en arvannut miten pahaksi tilanne tosiaan yltyisi keikkapäivänä. Ääntä ei tullut pihinää enempää, vaikka miten yritin selvitellä kurkkuani. Paniikissa soitin kähisevän ja hyvin vaikeaselkoisen puhelun terveyskeskukseen anellakseni lääkäriaikaa, sillä uskoni kyseiseen ammattikuntaan on vielä kohtalaisen voimissaan. Kuin ihmeen kaupalla sainkin päivystysajan ja riensin jotensakin toiveikkaana tohtorin pakeille. Ikävä kyllä uutiset eivät olleet erityisen hyviä: diagnoosina oli kurkunpään tulehdus, ja lääkärin arvion mukaan mikään mahti maailmassa ei saisi minua laulukuntoon iltaan mennessä. Epätoivoissani kerroin kuulleeni kortisonin ihmeitätekevästä väliaikaisvaikutuksesta, ja onnekseni sainkin sitten reseptin inhaloitavalle kortisonille. Kyseinen myrkky ehkä auttaisi jossain määrin, ehkä ei. Ja vaarana olisi, että laulaisin sitten elämäni viimeisen keikan... Rohkaisevaa...

Olin saanut myös vinkin vyöhyketerapian mahdollisesta toimivuudesta tällaisessa kriisitilanteessa. Laura Voutilainen oli kuulemma eräänä kertana laulanut konsertin illalla, vaikka ääni oli ollut edeltävänä aamuna täysin poissa – käytyään vyöhyketerapeutin käsittelyssä kahdesti saman päivän aikana. Siinä sitten apteekkiin ajaessani soittelin vyöhyketerapeutteja läpi, ja tuurilla eräältä lähellä asuvalta terapeutilta löytyikin peruutusaika. Imaistuani kortisonia kertaalleen suuntasin siis hoitopöydälle makaamaan, paineltavaksi jalkapohjista, käsistä ja korvista. Kyllä muuten löytyikin aivan tolkuttoman kipeitä pisteitä! Niitä käsiteltiin uudestaan ja uudestaan, ja vähitellen kipupisteet hieman hellittivät. Olossani ei tuntunut kylläkään vielä tuossa kohtaa mitään merkittävää muutosta. Terapeutti voiteli rintakehäänikin jollain yrttiöljyllä ja ”avasi” kehoani, mikä tuntui ainakin rentouttavalta, jos ei muuta.

Paniikki! Miten mun käy?!

Oli aika lähteä ajamaan kohti Helsingin Messukeskusta, jossa Eläinlääkäripäivien avajaistilaisuudessa bändimme olisi tarkoitus viihdyttää yli tuhatpäistä eläinlääkärilaumaa. Onneksi sain kyydin kitaristiltamme, joten voin lepäillä automatkan ajan. Perillä kannoimme soittokamat lavalle, minä tuoksahtaen metrien päähän voimakkailta yrteiltä ja suurin piirtein tutisten pelosta ääneni takia. Sen kunto oli nimittäin vielä tuossa vaiheessa melkoinen mysteeri. Kaikkeni olin tehnyt kortisonin ja vyöhyketerapiankin lisäksi: huuhdellut nenää sarvikuonokannulla, hörppinyt vettä litratolkulla, napsinut Duactia, imeskellyt Strepsilsejä jne.

Muiden suunnatessa ravintolaan päivälliselle minä vetäydyin hotellihuoneeseeni. Siellä aloin venytellä ja herätellä kehoa sekä availla ääntä pikku hiljaa mahdollisimman hellävaraisesti. Olin itkeä ilosta, kun suustani alkoi kuulua kaukaisesti laulua muistuttavaa ääntelyä. Alkoi näyttää siltä, että pystyisin ehkä hoitamaan keikan ns. kunnialla!

Kun nousimme bändin kanssa lavalle, energia virtasi ja olin kunnon keikkamoodissa. Ja pystyin kuin pystyinkin laulamaan! Yhden kappaleen jouduin jättämään välistä, sillä en kyennyt uskomaan ääneni kestävyyteen sen kohdalla. Keikka meni kivasti ja saimmepa vielä hyvää palautettakin sen jälkeen, minäkin laulustani vaikka en taatusti parhaimmillani ollutkaan. Keikan jälkeen ääneni hävisikin melko pian kokonaan.

Keikan jälkeen heittäydyin kaikkeni
antaneena kahiseviin hotellilakanoihin...

Tarkoitus oli lähteä vielä Helsingin yöhön rilluttelemaan, mutta itsekin järkevyydestäni yllättyneenä jätin sen väliin ja pulahdin hotellihuoneessa vaahtokylvyn lämpimään syleilyyn sen sijaan. Melko hyvistä yöunista huolimatta ääneni loisti aamulla poissaolollaan, ja kotimatka olikin sitten harvinaisen hiljainen osaltani. Päätin kaikista pelotteluista ja netin kauhutarinoista järkyttyneenä antaa ääneni levätä kunnolla, minimoidakseni äänihuulten pysyvien vaurioiden riskin, joten nyt ollaan puhumatta jo toista päivää. Sairastuinpa ihan kunnon flunssaankin, joten kirjoittelen tätä selviytymistarinaa vällyjen välistä pärskien ja kuumetta potien.

On se vaan jännä, miten esiintymislava vetää puoleensa maagisella voimalla, enkä mitenkään pysty pysymään sieltä poissa. Se tunne, minkä saan esiintyessäni, ei vedä vertoja millekään muulle, ja sen kokeakseni olen näköjään valmis riskeeraamaan paljonkin. Sain vielä jälkeenpäin bändin basistilta niin ihania tsemppausviestejä, joiden mukaan olin ollut säteilevä ja omassa elementissäni lavalla, että meinasi melkein tippa herahtaa linssiin liikutuksesta ja kiitollisuudesta. Mitään muuta en halua enemmän kuin päästä sinne estradille uudestaan ja uudestaan!

Olisiko jollain jaettavaksi kokemuksia samanlaisista paniikkitilanteista? Selviytymiskeinoja? Vippaskonsteja vastaisuuden varalle?

Ylhäältä alas ja eteenpäin

Kyllä tää tästä taas... (Kuva: www.pohjoinenikkuna.fi)

Edellinen kirjoitus oli varsinaista innostuksen ilotulitusta. Nyt on vähän eri fiilikset: en päässyt UMK:ssa jatkoon. Huonon uutisen tavoitettua minut olin tovin kovasti alamaissa, myönnettäköön. Tuli suorastaan tyhjä olo – mihin nyt sitten suuntaan kaiken tarmoni ja haaveiluni?

Pilven hopeareunuksena voidaan nähdä se, että nyt kisabiisin saa vapaasti julkaista. Olen kappaleesta itse ylpeä ja haluan tuoda sen muidenkin kuultavaksi. Toki mieluiten olisin laulanut sen kaiken kansan edessä telkkarissa... Mutta nyt on suunnitelmat vähän auki kappaleen säveltäjän kanssa. Tunnelmat ovat vielä ehkä hivenen sekavat, joten emme ole päättäneet, mikä biisin kohtalo on. Annetaan päätöksen muhia rauhassa. Varmaa on se, että tavalla tai toisella huippubiisi tulee vielä kantautumaan kaikkien korviin!

Onneksi on muutakin mukavaa ajateltavaa, kun pitää ruveta treenailemaan bändin seuraavaa keikkaa varten. Isoilla areenoilla jatketaan, sillä keikkapaikkana on Helsingin messukeskus. Samoin duo-projekti etenee, ja ihan kohta varmasti pääsemme duo-parini kanssa kiertelemään Turun seudun kuppiloita. Odotan innoissani, että pääsemme viihdyttämään yleisöä huippubiiseillä. Täysin subjektiivinen mutta sangen valistunut arvioni on, että me ollaan aika rautaa! :)

Minkä tyyppistä musiikkia tykkäätte kuunnella pubissa iltaa istuessanne? Tunnettuja covereita, nykypäivän hittejä, suomalaista, ulkomaista, tanssittavaa, rauhallisempaa?

Taivas!

Pää pyörällä, hymy korvissa, fiilis katossa, väsy vieraana. Koin eilen jotain aivan uutta ja ihmeellistä: soitin ja lauloin legendaarisen Tavastian lavalla Helsingissä! Ilta oli yksi hienoimmista ikinä.

Kyseessä oli bändimme basistin järjestämä yksityistilaisuus, ”kiitosbileet” entiselle henkilökunnalleen ja yhteistyökumppaneilleen. Juhlat olivat mielettömät ja koko ilta täynnä yllätyksiä.

Bändimme siis esiintyi bileissä, kovan tohinan saattelemana ja hyvin harjoitelleena. Jo soundcheck pari päivää aiemmin lupaili paljon: paikalla oli peräti kaksi äänimiestä, joiden ainoa tehtävä oli saada kaikki kuulostamaan mahdollisimman hyvältä, ja kuulostihan se sitten! Oli upeaa soittaa ja laulaa niin, että kuuli itsensä täydellisesti ja kaikki toimi kuin unelma.

Kemut alkoivat oivallisesti: oli maittavaa ruokaa ja kivanhyvä fiilis. Vieraita paikalla oli vajaat 200 eli ei ollut mitään liiallista ryysistä. Odotin lavalle pääsyä innokkaana kuin vasikat kesälaitumelle laskemista. Kun sitten tuli aika bändimme esiintyä, olin aivan totaalisen huumassa. Soitimme varmaankin paremmin kuin koskaan, ja lauloin sydämeni kyllyydestä.

Keikan huippukohta oli, kun saimme kolmeen bluesbiisiin vierailevaksi artistiksi maailmankuulun blueskitaristi Erja Lyytisen. Se tunne, kun soittaa niin raudanlujan ammattilaisen kanssa ja tuntee olevansa ihan messissä ja kaikkea... Siinä on kyllä varsinainen bluesin jumalatar, mitään vähempää ei voi sanoa. Tai juuri oppimani termin mukaan hän totisesti skulaa skebaa. Erja oli myös lavan ulkopuolella aivan huippuihana tyyppi! Niin mukava ja täysin vailla mitään diivailuja. Oli tosi hauska jutustella bäkkärillä niitä näitä.

Toinen vieraileva artisti keikallamme oli sopraano Laura Pyrrö, myöskin basistin entinen työntekijä. Laura lauloi jumalaisen kauniisti ja itse sain keskittyä vain koskettimien hakkaamiseen – varsinkin jälkimmäinen biisi Walking in the Air Nightwishin tyyliin mahdollisti kunnon revittelyn. Lähtee tuosta Yammusta näköjään tarpeen tullen ääntä ihan riittämiin!

Vieraille oli järjestetty myös tanssikilpailu, jota tahditimme kahdella vanhan ajan rokkibiisillä: Tutti Fruttilla sekä Beatlesin Birthdaylla. Kilpailijoiden jalat kävivät vauhdikkaasti, ja kilpailun päätuomari Aira Samulin ylisti osallistujien fiilistä ja heittäytymistä. Oli itsekin kiva soittaa, kun tanssilattialla oli totisesti menoa ja meininkiä.

Oma osuutemme tuli päätökseensä aivan liian nopeasti; en olisi halunnut jättää lavaa ollenkaan. Onneksi saimme tämän jälkeen kuitenkin nautiskella vielä Haloo Helsingin jykevästä meiningistä salin puolelta käsin. Kyseisen bändin jäsenet olivat myös vallan mainiota porukkaa, kovasti fiksuja ja ystävällisiä tyyppejä. Oli hauska hengailla backstagella kuin kollegat konsanaan :)

Ilta oli aivan satumaisen ihana. En olisi suonut sen loppuvan lainkaan, niin kertakaikkisen innoissani olin saatuani maistaa ”ihan oikean” muusikon elämää. Maistui sen verran makealta, että nälkä vain kasvoi ja nyt en malttaisi millään odottaa seuraavia keikkoja. Tavastialle tuskin tulee kutsua ihan lähiaikoina uudestaan, mutta onhan se aina kiva päästä esiintymään oikeastaan missä tahansa. Olihan vaan ylihienoa päästä raapustamaan oma puumerkkinsä legendaariselle bäkkärille...

Kiitoksen paikka

Olen koko ikäni laulellut enemmän tai vähemmän. Enemmän nimenomaan viime syksystä lähtien, jolloin tutustuin turkulaiseen lauluntekijään Samuli Koivulahteen. Hänen biisejään innostuin tuolloin demottelemaan ja sitä kautta tutustuin aina vain uusiin säveltäjiin, sanoittajiin ja muusikoihin, ja minulle aukesi kokonaan uusi maailma! Olen sukellellut haltioissani musiikin pyörteisiin erilaisten proggisten myötä, ja nauttinut täysin siemauksin joka pärskeestä.

Samulin kautta tutustuin myös UMK-kisabiisini säveltäjään Petteri Laaksoon - tapaus, jota siunailen hiljaa mielessäni harva se päivä. Mutta myös Samuli osallistuu Uuden musiikin kilpailuun kahdella sanoittamallaan kappaleella. Hän esittelee biisit laulajineen blogissaan: http://www.samulikoivulahti.net/2014/09/umk-2015-saa-nahda-kuinka-meijan-kay.html

Ilostuin kovasti, kun huomasin kyseisessä blogissa maininnan myös TaruLan osallistumisesta samaiseen kilpailuun :). Kiitos kannustuksesta Samulille, kuten myös koko yhteistyöstämme, joka on antanut minulle jo niin paljon lyhyessä ajassa! Tsempataan myös Samulin biisejä ja niiden esittäjiä, eikös vain?

Tässä kohtaa haluan kiittää myös joitain muita yhteistyökumppaneitani, jotka ovat lempeästi tönineet minua lähemmäs maalia artistipolullani. Luonnollisesti jo mainitsemani UMK-biisin säveltäjä Petteri Laakso ansaitsee suurimman kiitoksen. Aivan käsittämättömän lahjakas säveltäjä ja muusikko, ja kaiken lisäksi upea ihminen! Petteri jaksaa kärsivällisesti selittää asioita keltanokalle sekä pohdiskella kaikkea mahdollista musiikkiin liittyvää täydellä paneutumisella. Olen hänelle paljosta velkaa. Kiitos Petteri, olet idolini :).

Tästä voi kuunnella aiemmin laulamani, Petterin säveltämän ja Samuli Koivulahden sanoittaman, kauniin Elämä kantaa -biisin:




Ilman viestintäguru Heli Järvenpään (blogi osoitteessa http://kiinakirja.fi) vinkkejä ja ohjausta olisi koko UMK-osallistumiseni ollut aika erilaisissa kantimissa kuin nyt. Ei olisi blogia, ei muita some-kanavia, ei kunnon promokuvia, ei minkäänlaista suunnitelmaa minkään suhteen... Joten iso kiitos avusta myös Helille!

UMK:ta ja oikeastaan koko alkavaa artistiuraa ajatellen minusta otettiin tosiaan ihka oikeita promokuviakin elokuussa. Kuvaajana toimi Timo Mäkipää (www.pohjoinenikkuna.fi) ja käsittämätöntä kyllä, ammattilaisen ottein hän sai tällaisenkin kameran edessä jäätyvän jäykistelijän rentoutumaan, ja kuvista tuli paljon hienompia kuin koskaan uskalsin unelmoidakaan. Kiitos Timo, olet huippu! Kuvausta varten hiuksiini taiteili aivan ihastuttavan kampauksen turkulainen Miila Kristiina, ja loisteliaan meikin loihti Hannamari Laihonen. Esimerkiksi tämän näköisiä otoksia saatiin tuolloin talteen:

Suuren suuri kiitos kaikille, jotka olette potkineet minua tavalla tai toisella eteenpäin. Yksin ei pärjää kukaan, ja aivan kaikki apu ja tsemppi, jonka olen jo saanut, on ollut minulle kultaakin kalliimpaa.

Tästä se alkaa

Nyt. Askel on otettu. Matka voi alkaa.

Painoin juuri äsken hieman jopa vapisevin sormin send-painiketta UMK:n ilmoittautumissivulla. Osallistun kilpailuun biisillä, joka yhä vieläkin, laulettuani ja kuultuani sen lukemattomia kertoja, nostaa ihoni kananlihalle. Rakastan kappaletta ja uskon, että siitä tulee nauttimaan moni muukin kuulija. Haluaisin niin kovasti jo päästää biisin ilmoille, mutta vielä pitää malttaa tovi, ennen kuin sen saa julkaista.

Noviisina otan myös ensimmäiset horjuvat askeleeni blogikirjoittajana. Tulen jatkossa kertomaan kaikesta UMK:n ympärillä tapahtuvasta liikehdinnästä, mutta sen lisäksi myös muista musiikkiin liittyvistä kuvioista ja kiemuroista aloittelevan artistin näkövinkkelistä. Nyt on vihdoinkin TaruLan aika päästä ääneen!